Eipäs tullut sitten kirjoitettua pariin kuukauteen. Anteeksi niille, jotka kävivät kurkkimassa uusien kuulumisien toivossa. (Katja! <3)

Ja tosiaan jäin aika jännittävään kohtaan. Siis treffeihin. Ne menivät oikein mukavasti. Poika oli ihan kiva, vaikkei ehkä ihan sitä mitä haen, mutta hyvää seuraa kuitenkin. Olin laittanut korolliset kengät ja olin ehkä hieman häntä pidempi... Se oli kyllä häiritsevää.
Tapailimme muutaman viikon, minkä jälkeen hänestä ei kuulunut vähään aikaan. Lopulta sain viestin, jossa hän sanoi ahdistuneensa. Ei pysty seurustelemaan. Harmi, ettei hän viitsinyt keskustella asiasta kanssani. Olisin voinut selventää, ettei kysymys ollut seurustelusta. Lähinnä seksistä. Mutta samapa tuo. Olen jo päässyt yli.

Yhtä uutta olen tässä tapaillut, mutta lähinnä lääkkeenä yksinäisyyteeni. Kiva halia ja pussailla jonkun kanssa. Toivottavasti hän ei odota enempää. Hän on kuitenkin lähdössä kesäksi ulkomaille töihin – tuskin hän haluaa kaukosuhdetta kesäksi? Jokatapauksessa, hän ei vaan ole tarpeeksi kiva, komea, fiksu tai... jotain. En edes tiedä mikä nykyään kelpaisi.
Taidan olla aika ilkeä kun teen tällaista... mutta en tarkoituksellani johdata ketään harhaan! Olen sitäpaitsi kykenemätön valehtelemaan. Jos asia tulisi puheeksi, sanoisin totuuden: ettei minua kiinnosta mikään vakavampi hänen kanssaan. Kiitos paljon ja hauskaa kesää. Ja sattuuhan minuunkin. Sattuu olla yksin, sattuu jätetyksi tuleminen ja sattuu jättäminen.

Se oikea siis edelleen hakusessa. Huoh, turhauttavaa. Mutta en sentään ole itkenyt. Ahdistaa vaan, että kukaan ei ehkä kelpaakaan. Olen odottanut kesää ja kesäheiloja niin kauan, että odotukset ovat pilvissä. Toista talvea en kyllä sinkkuile! :((

Jesjesjes! Suunnitelmani toimi täydellisesti! Viime viikkojen aikana olen hyväksynyt yksinolemisen. Ei tämä olekaan hassumpaa. Kyllä se mies sitten joskus löytyy. Enkä usko enää, että kaikki hyvät ovat varattuja. Vapautuuhan niitä koko ajan. Olenhan minäkin hyvä ja vapaa. :) Niin, odottelen jopa kesää ihan sen vuoksi, että saa flirttailla ja deittailla kesähepenissä. Mutta toisaalta uskoin, että jos etsin, en takuulla löydä. Hän tulee vastaan kun sitä vähiten odotan.

No mutta, menin sitten baariin nämä ajatukset päässäni. Ja kappas, suloinen poika huomasi minut tanssilattialla. Tanssittiin, juteltiin ja... pussailtiin. Oli kovin mukavaa (mikä on harvinaista humalassa). Huh, oli siitä jo aikaakin!

Olisin ollut ihan tyytyväinen jo tuohon, mutta nähdään kai treffien merkeissä tällä viikolla. ...Itse asiassa vähän ahdistaa. Mitä jos pahoitan mieleni – ihastun vaikka, ja se ei haluakaan mua? Joten, en odota tältä mitään. Vaikka se olisikin todella mukava ja ihana. Ihan sama. Tyydyn näihin deitteihinkin. Jotain tapahtumaa romantiikka-puolellakin ennen kesää.

Huoh, vielä 3 päivää treffeihin! Kääk!

Äh, mitään ei ole tapahtunut. Paitsi pieni muutos minussa. Koko viikko on mennyt todella hyvin. En ole juurikaan tehnyt mitään töiden lisäksi – en käynyt edes äitini luona (jota tein ennen todella paljon, etten olisi yksinäinen), mutta silti olen ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Osaan ehkä vihdoinkin olla yksin!

Mielessä on käynyt kylläkin uuden suhteen aloittamisen mahdollisuus. Olisi ihana löytää joku söpö, hauska, fiksu, hyvinpukeutuva, lupaava miehenalku. Vaikkei noita ole näkynytkään, toivoa on. Ja sehän vain merkitsee, ettei menetä toivoaan, koska silloin ei takuuvarmasti löydä ketään. Kukaan ei halua masentunutta ruikuttajaa. Tai ainakaan minä en halua ketään, jolle kelpaisi masentunut ruikuttaja. :)

Niin siitä tyttö-deittailusta ei sitten tullut mitään. Tytöstä ei kuulunutkaan, kun piti nähdä. Hyvä toisaalta, että loppui alkuunsa, koska en usko, että siitä olisi seurannut mitään vakavaa. Säästyinpähän joiltakin kiusallisilta tilanteilta (jättäminen, jätetyksi tuleminen, "hmm en taidakaan tykätä tytöistä"- tilanne). Luulen, että hautaan koko ajatuksen ja keskityn miehiin.

Pitäisi laihduttaa. Jos vain jaksaisin pysyä uskollisena tuollaiselle projektille. Aloitin rauhallisesti jättämällä herkut ruokavaliostani. Seuraava askel: liikunta. Plääh!

Sanoin, että tulisin tänne korkeintaan nyyhkimään yksinäistä elämääni, mutta aina tämä elämä jaksaa yllättää. Ja näin huonosti huomaan tuntevani itseni! Voinkin nimittäin ihan mainiosti! Olotilaan liittyy oivallus, jonka tein pari päivää sitten. Kevät on tulossa, ja mikä onkaan ihanampaa kuin laittaa päälle kauneimmat korkkarit ja liehuhelmainen hame ja lähteä hurmaamaan miehiä kesäiseen Helsinkiin?? Niin ei mikään. Voin kääriytyä halimaan peiton alle mutustamaan herkkuja kullan kanssa sitten iltojen pimetessä syksyllä. Kesä on tehty sinkuille!
Avauduin tästä aiheesta äidilleni ja vitsailin, että oikein toivoisin, etten löydä ketään ihanaa ennen kesää. "Toivottavasti en löydä ketään ainakaan tänään! Siis ei ainakaan tänään!" vinkvink. Sitten kun menin kotiin ja kirjauduin tottumuksesta deitti.netiin – "Lähtisitkö joskus kahville?" Ja oli vielä ihan pirun hyvännäköinen! ...Tyttö. Hmm, kiinnoostaako vielä lähteä tuolle polulle? Pohdin sitä siis tässä noin kuukausi sitten, mutta koskaan en ole kokeillut. No, tilanne on vielä auki. Raportoin siitä myöhemmin.
Samana iltana yritimme äitini kanssa hurmata Sauli Niinistön naisnostetta Niinistölle -tapahtumassa. En tiedä kuvittelimmeko vain, mutta ihan kuin hän olisi katsonut suuntaamme (äitiäni) useamman kerran. Emme kuitenkaan päässeet juttelemaan, eikä äiti saanut livautettua käyntikorttiaan hänelle. Sääli, olisi ollut hauskaa olla presidentin uusioperhe. Mutta ehkä hänestä ei tulekaan presidenttiä. Ja sekin olisi sääli.
Näin yksi yö todella pitkän unen H:sta, jossa palasimme yhteen ja sanoin hänelle, että tällä kertaa et sitten jätä mua. Aamulla kun heräsin, piti oikein kuulostella itseäni, että miltä minusta nyt tuntuu tuon unen jälkeen. Yleensä tuollaiset unet vain surettavat, koska herättyään tajuaa, ettei se ollutkaan totta. Mutta tällä kertaa ei tuntunut missään. En usko, että se kuitenkaan tarkoittaisi, että olen päässyt yli H:sta. Etsin hänen kasvojaan vieläkin kaupungilla, baareissa, junissa. Mietin mitä sanoisin, jos yllättäen törmäisin häneen. Halaisinko? Viimeksi kun halasin, itkin. Miltähän hän näyttää, onkohan hän jo leikannut hiuksensa. Ne olivat jo 3,5 kuukautta sitten liian pitkät. Tulisiko suru kokonaan takaisin vai helpottaisiko se, jos hän käyttäytyisikin ylimieleisesti tai näyttäisi huonommalta kuin ennen? Niin, en osaa sanoa. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tiedän kuitenkin, ettei yhteenpaluu ole mahdollista. Ensinnäkin, hän ei halua sitä, ja toiseksi, hän vain jättäisi minut uudestaan.
Mutta, kuten aiemmin sanoin, voin toistaiseksi hyvin, koska en anna tämän miehettömyyden hallita elämääni. Olisi itseasiassa tärkeämpiä ja ajankohtaisempiakin asioita ajateltavana, kuten aionko alkaa lukea pääsykokeisiin vai tehdä töitä vielä toisen vuoden. Niin siinäpä pulma.

Voivoi minua. Olin jo tehnyt päätöksen, että jos jompaankumpaan näistä kavereistani, P:stä, ja J2:sta, kajoan niin jälkimmäiseen. Ihan vaan koska hän on haluttavampi. Eikä siis mitään vakavampaa ollut suunnitelmissa, ihan seksiä vaan. P on kyllä tosi mukava ja hassu poika ja kai ihan söpökin, mutten ole koskaan tuntenut suurempaa vetoa häneen.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Olin siellä P:n bileissä. Kaikki olikin melkein tyttöjä. Ja nekin harvat pojat, joita siellä oli, oli niiden tyttöjen poikaystäviä. Eikä J2:sta oltu kutsuttu. Niinpä tietenkin, kun olin toivonut tapaavani paljon söpöjä opiskelijapoikia. Siinä illan mittaan pikku hiprakassa P alkoikin näyttää ihan hyvältä. Oli selvää, että hän oli kiinnostunut minusta, koska seuraili minua, vaikka tulin ihan hyvin juttuun muidenkin kanssa (en siis tuntenut ketään ennestään). Kyllä hiveli itsetuntoa.
Joskus yöllä istuskeltiin vielä oluilla jossain kuppilassa, mutta yhtäkkiä kaikki vaan katosivat ja jäimme kahdestaan P:n kanssa. No ei siinä mitään kummempia, juotiin lasit tyhjiksi ja lähdettiin samaa matkaa. Olin ovelasti jättänyt kaikki tavarani P:n luokse (oli pyyhettä ja vaikka mitä kun oltiin saunottu), joten menin vielä hänen luokseen hakemaan niitä. Eipäs sitten tehnytkään mieli lähteä, vaan pussailla. Ja niin me sitten pussailimme ja puhuimme syvällisiä.
Jäin yöksi, ja kaikenlaista tapahtui. Aamulla kadutti ihan järkyttävästi. Puhuttiin, että katsotaan tulisiko meistä mitään. Olen tuntenut P:n jo sen verran monta vuotta, että pystyin suoraan sanomaan, että ajatus tuntui vähän oudolta. Ja lähdettyäni tunne vaan vahvistui. Itkeskelin koko päivän. Koko edellinen yö tuntui niin VÄÄRÄLTÄ. Ensinnäkin, en ollut ollut edes ihastunut P:hen, en tuntenut mitään halua häntä kohtaan (ehkä vaan yleistä halua silloin yöllä) ja lisäksi hän on pitkäaikaisimman poikaystäväni T:n parhaita kavereita. Huh, en halua ajatellakaan mitä se henkisesti epävakaa lihaskimppu tekisi pikku-P:lle, jos tietäisi.
Maanantai oli kuitenkin toivoa täynnä. Ehkä voisin sittenkin seukata P:n kanssa. Tunsin jopa hieman niitä oikeita tunteita: perhosia vatsassa jne. Mutta kuin näin hänet, oli kyllä ihan mukavaa, mutta ei tehnyt yhtään mieli edes koskea. En tietenkään mitään saanut sanottua, mutta tuntui kuin olisi veljeään pussannut. Hyi. Ei hän ollut siis mitenkään huono tai tökerö, ollaan vaan tunnettu liian kauan. Oltu kavereita liian kauan (4,5 vuotta!) Joudun kertomaan torstaina kun nähdään. Kyllä hän ymmärtää. Harmittaa silti, että sain itseni tällaiseen tilanteeseen!
No nyt ei ole sitten taas mitään. En voi edes unelmoida seksistä J2:n kanssa saati sitten tehdä mitään. Voin vain kuvitella tuon kaveriporukan joskus vuosien päästä puhumassa nuoruusvuosistaan ja joku paljastaa olleensa sängyssä kanssani ja kaikki muut kummissaan: "mutta minäkin olin!" – "ja minä!" – "ja minä!" Ja sitten he tulisivat heittelemään minua mädillä kananmunilla.

Kiitos rohkaisevista kommenteista. Kyllä se vielä löytyy. Eikä kannattaisi etsiä ja odottaa niin paljon. En kuitenkaan voi itselleni mitään. Mutta ei kannata odottaa mitään mielenkiintoisia käänteitä pariin viikkoon! Tulen tänne korkeintaan kirjoittamaan, että kuinka paljon taas itkettää ja ei ole taas ketään, sniifnyyh.