Sanoin, että tulisin tänne korkeintaan nyyhkimään yksinäistä elämääni, mutta aina tämä elämä jaksaa yllättää. Ja näin huonosti huomaan tuntevani itseni! Voinkin nimittäin ihan mainiosti! Olotilaan liittyy oivallus, jonka tein pari päivää sitten. Kevät on tulossa, ja mikä onkaan ihanampaa kuin laittaa päälle kauneimmat korkkarit ja liehuhelmainen hame ja lähteä hurmaamaan miehiä kesäiseen Helsinkiin?? Niin ei mikään. Voin kääriytyä halimaan peiton alle mutustamaan herkkuja kullan kanssa sitten iltojen pimetessä syksyllä. Kesä on tehty sinkuille!
Avauduin tästä aiheesta äidilleni ja vitsailin, että oikein toivoisin, etten löydä ketään ihanaa ennen kesää. "Toivottavasti en löydä ketään ainakaan tänään! Siis ei ainakaan tänään!" vinkvink. Sitten kun menin kotiin ja kirjauduin tottumuksesta deitti.netiin – "Lähtisitkö joskus kahville?" Ja oli vielä ihan pirun hyvännäköinen! ...Tyttö. Hmm, kiinnoostaako vielä lähteä tuolle polulle? Pohdin sitä siis tässä noin kuukausi sitten, mutta koskaan en ole kokeillut. No, tilanne on vielä auki. Raportoin siitä myöhemmin.
Samana iltana yritimme äitini kanssa hurmata Sauli Niinistön naisnostetta Niinistölle -tapahtumassa. En tiedä kuvittelimmeko vain, mutta ihan kuin hän olisi katsonut suuntaamme (äitiäni) useamman kerran. Emme kuitenkaan päässeet juttelemaan, eikä äiti saanut livautettua käyntikorttiaan hänelle. Sääli, olisi ollut hauskaa olla presidentin uusioperhe. Mutta ehkä hänestä ei tulekaan presidenttiä. Ja sekin olisi sääli.
Näin yksi yö todella pitkän unen H:sta, jossa palasimme yhteen ja sanoin hänelle, että tällä kertaa et sitten jätä mua. Aamulla kun heräsin, piti oikein kuulostella itseäni, että miltä minusta nyt tuntuu tuon unen jälkeen. Yleensä tuollaiset unet vain surettavat, koska herättyään tajuaa, ettei se ollutkaan totta. Mutta tällä kertaa ei tuntunut missään. En usko, että se kuitenkaan tarkoittaisi, että olen päässyt yli H:sta. Etsin hänen kasvojaan vieläkin kaupungilla, baareissa, junissa. Mietin mitä sanoisin, jos yllättäen törmäisin häneen. Halaisinko? Viimeksi kun halasin, itkin. Miltähän hän näyttää, onkohan hän jo leikannut hiuksensa. Ne olivat jo 3,5 kuukautta sitten liian pitkät. Tulisiko suru kokonaan takaisin vai helpottaisiko se, jos hän käyttäytyisikin ylimieleisesti tai näyttäisi huonommalta kuin ennen? Niin, en osaa sanoa. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tiedän kuitenkin, ettei yhteenpaluu ole mahdollista. Ensinnäkin, hän ei halua sitä, ja toiseksi, hän vain jättäisi minut uudestaan.
Mutta, kuten aiemmin sanoin, voin toistaiseksi hyvin, koska en anna tämän miehettömyyden hallita elämääni. Olisi itseasiassa tärkeämpiä ja ajankohtaisempiakin asioita ajateltavana, kuten aionko alkaa lukea pääsykokeisiin vai tehdä töitä vielä toisen vuoden. Niin siinäpä pulma.